Pepita Ruutu tarjoilee väripalaa, josta saa voimaa kestää arjen harmautta. Välillä pitää olla väriä! Maistiaisia kodin sisustuksesta, naivistisesta taiteesta ja värikkäästä elämästä. Väripalalla saa leikkiä.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Onnen avaimet uuteen vuoteen


Tänään tehdään taas lupauksia, ennustellaan ja toivotaan onnea  uuden vuoden kynnyksellä. Mutta mistä se onni tulee?

Pepita teki yhteistyössä Vankilamuseon kanssa lasten kuvakirjan Onnen avaimet. Pepita sai tehtäväkseen kirjoittaa ja kuvittaa kirja, jossa seikkailee Vankilamuseon maskotti Vallu-rotta. Vankila-aiheisen lastenkirjan tekeminen ei todellakaan ole niitä kaikkein helpoimpia!


Lopulta syntyi kirja, joka tarjoilee lapsille hienovaraista tapakasvatusta. Juustovarkauksista istunut Vallu alkaa miettiä menneisyyttään ja kirjoittaa vankilakavereilleen elämänohjeita avaimenperiin, jotka kaverit saavat vapautuessaan. Kirjassa Vallu menee katsomaan, miten  entiset vankilakaverit pärjäävät vapaalla jalalla ja miten elämänohjeet ovat tehonneet. Kirjaa on myynnissä Vankilamuseossa.


Touhukuu päättyy siis tähän. Timmikuussa Pepita keskittyy kuntoon ja ulkonäköön.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Kranssi on jo ovella...


Ja myös joulu on jo ovella! Koska Pepitalla on kierrätysjoulu, romusta on tullut kultaa. Tavaravuoria hienovaraisesti kritisoivaan ovikranssiin tarvitaan paljon pientä hylättyä krääsää, kultainen spray-maali, kranssipohja ja kuumaliimaa tai ohutta rautalankaa.

Esineet suihkautetaan kullalla ja kiinnitetään kranssipohjaan. Kun sekavat värit häviävät, esineiden muodot tulevat esiin hienolla tavalla. Maalaisromantikot voivat tehdä vaikka valkoisen kranssin.

Pepitalle kranssin tekeminen oli seikkailu unohdettujen ja yhdentekevien rojujen äärelle. Kranssissa esineet saivat uuden elämän, yllättävän arvonylennyksen.

Tätä kranssia ja joulua yhdistää myös eräänlainen tavaran kultajuhla. Miten ihminen oppisi ilmaisemaan arvostustaan toiselle ilman valtavaa tavarakierrettä?

Pepita ei lähettänyt tänä vuonna joulukortteja. Tämä kranssin myötä Pepita toivottaa siis hyvää ja merkityksellistä joulua! Olkaa kultia toisillenne.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Kaksi kultaista tätiä


Lasten kerho meni joulutauolle. Viimeisen kerhokerran kunniaksi piti keksiä jotakin pientä muistamista kultaisille tädeille. Ehkä jokunen muukin vanhempi miettii, mitä lapsen hoitajille tai opettajille voisi antaa kauden päättyessä. Ylen nettisivulta löytyy viime keväisestä jutusta esimerkkejä siitä, millaisiin mittasuhteisiin lahjojen antaminen voi paisua.

Aamulla 6-vuotias, joka oli aiemmin vannonut inhoavansa askartelua, tarttui tehtävään innostuneena. Pepita kehitti käsillä olevista tarvikkeista helpon ja nopean enkeliaskartelureseptin, jossa sai, tottakai, näkyä lapsen oma kädenjälki.

Vankalle pahville liimattiin enkelin hiuksiksi aiemmin tehty, jo kuivunut paperimassalätyskä. Poika piirsi enkelille vartalon ääriviivat. Pepita leikkasi hahmon irti ja suihkutti sen kultamaalilla kuistilla molemmilta puolilta. Paperimassan päälle liimattiin lapsen paperille taiteilemat kasvot. (Jos naama ei heti lapsen mielestä onnistu, niitä voi tehdä useampia ja liimata sitten sen parhaan.) Pepita kiinnitti aivan ohutta kullanväristä rautalankaa yhdellä kuumaliimatipalla pään taakse ripustuslenkiksi. Noin 15-senttisen enkelin saa ripustaa kuuseen tai vaikka suojelusenkeliksi seinälle.

Mummoille, ukeille ja kummeille tästä voisi muunnella henkilökohtaisemman lahjan korvaamalla piirroskasvot vaikkapa valokuvalla. Selkeään linjaan sopisi vaikkapa pelkistetty mustavalkoinen kasvokuva kopiona tai tulosteena. Valokuvaus on nykyään niin helppoa, että yhdessä lapsen kanssa voi vaikka napata juuri tähän askarteluun sopivan ilmekuvan.

Sujuiko askarteluaamussa kaikki niin kuin Strömsössä? Ei. 4-vuotias ei todellakaan halunnut tehdä pahvienkeleitä. Hän olisi halunnut tehdä mosaiikkiteoksen. Hmm. Siinäpä kaakelinpala purtavaksi tulevaisuuteen. Tulossa Väripalalla siis: Väripalojen sommittelua lapsilähtöisesti!

torstai 11. joulukuuta 2014

Neljätoista Kimuranttia juttua

Hippu saa paketin Kimurantti juttu -kirjassa

Tässä touhukuussa on jotain erityistä. Ilmassa tuntuu olevan selkeää tahtoa auttaa lapsiperheitä, joille ei ehkä ilman ulkopuolista tukea tulisi jouluna lahjoja. Pepita tahtoo auttaa. Miten ihmeessä tonttuna toimiminen voisi onnistua? Auttaja voi toimittaa lasten lahjoiksi sopivia tavaroita Joulupuu-keräyspisteisiin, joista ne sitten toimitetaan paketoituina ja nimilapuilla varustettuina lapsille jouluaatoksi.

Ymmärrettävistä syistä lahjojen pitää olla käyttämättömiä. Se siitä kierrätyksestä siis tämän lahja-asian kohdalla. Pepitan toinen periaate on suosia itse tehtyjä lahjoja. Miten sille periaatteelle nyt käy?


14 kappaletta Kimurantti juttu -kirjaa (WSOY 2005)

Pepita päättää lahjoittaa 14 kappaletta Kimurantti juttu -kuvakirjaansa 2-4 -vuotiaille lapsille. 14 siis vuoden 2014 mukaan. 14. joulukuuta on viimeinen keräyspäivä.

Kotikaupungistaan Pepita löysi Joulupuu-keräyksen, jonka järjestää Tammerkosken Nuorkauppakamari ry. Joulupuu-keräyksiä järjestetään eri puolella Suomea.

Väripala haastaa mukaan Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huun! Huu, löytyisikö hyllystäsi kirjalahjoja?

tiistai 9. joulukuuta 2014

Nukketeatterisiilin kierrätysjoulu

Kuva: Ilpo Mikkonen

Pepita kävi lapsineen Tampereen Lielahden kirjastossa katsomassa Pikku Kulkurin Siilin joulu -esityksen. Kävijöille ilmaiset nukketeatteriesitykset Tampereen kirjastoissa ovat tulleet tutuiksi Pepitalle kotiäitivuosien varrella. Pikku Kulkurin esitykset ovat olleet erityisen kauniisti, luovasti ja selkeästi toteutettuja. Tämäkin esitys loihti 4- ja 6-vuotiaan kasvoille säteilevän hymyn.

Pikku Kulkurin esitykset ovat yhden miehen, Ilpo Mikkosen show. Taustatiimistä löytyy toki vielä lisää nukketeatteriammattilaisia. Siilin joulussa nähdään Marika Halmeen huovuttamalla tehtyjä nukkeja, jotka ovat todellisia taidonnäytteitä.

Siilin joulu -esitys pohjautuu samannimiseen kuvakirjaan, jonka on kirjoittanut M. Christina Butler ja kuvittanut Tina Macnaughton.

Pepitaa hymyilytti esityksen teema: käpälästä käpälään kiertävä lahja! Eilenhän sitä juuri tuli Väripalalla luvattua, että tämän joulun lahjat olkoon enimmäkseen kierrätettyjä tai itse tehtyjä. Toivottavasti nämä second hand-lahjat eivät päädy viidenteen käpälään ainakaan saman joulun aikana, vaikka nukketeatteriesityksessä eläinten keskuudessa se loikin joulun henkeen sopivaa yhteisöllisyyttä.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Osittain itse tehty joululahja?


Touhukuu on alkanut. Touhukuun touhut tähtäävät tietenkin jouluun. Tänä vuonna Pepitalla on kunnianhimoinen haave antaa mahdollisimman paljon joululahjoja, jotka ovat käytettyjä tai itse tehtyjä, konvehteja ja villasukkia lukuunottamatta. Tee-se-itse-kierrätysjoulu aiheuttaa tietenkin jonkin verran päänvaivaa, kirpparivisiittejä ja  ―  tietysti touhua.

Voisiko käytetyn ja itse tehdyn lahjan yhdistää? Joskushan kirpparilta löytyy sellaisia melkein sopivia lahjoja. Pepita saattaa törmätä esineeseen, joka suorastaan vaatii uutta maalikerrosta ylleen. Esine on laadukas ja hyvin suunniteltu, mutta ehkä jo kolhuja saanut. Sormia alkaa syyhyttää maalata esine ainakin osittain uudelleen! Hiekkapaperin ja akryylimaalaushetken jälkeen esine on taatusti persoonallinen. Pepitalle nämä tuunailut ovat sunnuntaimaalailua. Oman taiteen vastapainoksi on hauska tehdä silloin tällöin itsekoristeltuja lahjoja ystäville.

Enkelinaulakon Pepita antoi jo pari kuukautta sitten ystävälleen syntymäpäivälahjaksi. Teemansa puolesta se olisi sopinut myös jouluun. Alunperin yksivärisellä valkoisella enkelinmuotoisella kuviolla varustettu puinen naulakko maksoi kirpputorilla 0,50 €. Pepita maalasi enkelin esiin.

Valmiita esineitä tuunatessa pitää kuitenkin pitää näpit erossa antiikista ja muista keräilyesineistä. Omaa vaivannäköä kannattaa kuitenkin arvostaa sen verran, että valitsee muuttumisleikkiin hyvälaatuisia esineitä, jotka kestävät käytössä vielä pitkään.


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Väritys on hauska harrastus


Pepita osallistui syyskuussa tiedonjanoisena Reggio Emilia -pedagogiikkaan keskittyvään seminaariin Hämeenlinnassa. Päässä on risteillyt ajatuksia lapsen luovuudesta ja ilmaisua tukevista leikeistä. Ja leikillähän on vaikutusta oppimiseen, sanottiin Helsingin Sanomissa 27.9.2014.

Joskus leikit jäävät pahasti kesken, kun pitää lähteä asioille kaupungille. Vai jäävätkö? Ehkä lapsen aivot ovat niin hyvin leikeissä kehittyneet, että hän keksii keinon, miten leikin saa mukaan. 4-vuotias tiikeri tuunasi kerran syyskuussa housunsa raitakuosiin ja hyppäsi sitten autoon. Kaupungilla astelevan tiikerin pitää kai olla erityisen raidallinen. Välikausi voi olla värikausi.

Lapsethan maalaavat itseään paljon. Siis niitä suloisia, värikkäitä omakuvia! Pepitan tytärkin maalasi itsensä. Hän vietti kerrankin hiljaisen, tehokkaan vartin lastenhuoneessa itsekseen. Näette tässä vain osan tästä omaleimaisesta punaisen kauden teoksesta:


Teoksen nimeksi olisi sopinut "Puolialaston laskeutuu portaita" tai "Punainen minuutti". Ihme ja kumma, vanhemmat eivät nähneet punaista, vaan huusivat yhtäaikaa: "Kamera!" Ja punaisen minuutin jälkeen tyttö oli suihkussa ja jälleen oma itsensä. Vain tukkaan, jossa pullopeiteväriä oli ollut shampoomaisesti ympäriinsä, jäi pariksi päiväksi haalea punainen häivähdys. Lastenhuoneen lattiasta, matosta, pöydästä, patjasta ja täkistä väri lähti helposti.

Selityskin löytyi. 4-vuotias oli halunnut painaa jalkansa kuvan paperille. Ja siitä se idea sitten lähti. Todistusaineistoakin löytyi. Tuo ensimmäinen, varovainen jalanjälki löytyi siivotessa piirustuspöydän alta.

Loppupäätelmänä on, että 4-vuotias tarvitsee vartalomaalisetin. Ja aikuisen vierelle maalaushetkeen. Virhe ei koskaan saa olla se, että on liikaa väriä. Virhe voi olla siinä, että silloin on liikaa väliä.

Harraskuu päättyy. Huomenna alkaa Touhukuu. Tervetuloa touhuilemaan joulun tunnelmissa!

torstai 20. marraskuuta 2014

Äly hoi, vanhemmat!

Tänään vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Teemana on tänä vuonna lapsen oikeus leikkiin ja harrastamiseen.

Pepita on viime aikoina ollut huolissaan lapsista ja älypuhelimista. Yhä pienemmillä on omat älypuhelimet, ehkä peliharrastuksen vuoksi. Älypuhelin saattaa tuoda mukanaan pääsyn nettiin ja pahimmillaan ihan mille sivustoille vaan. Kyllähän kaikki vanhemmat ne aikuisviihde-estot laittaa päälle, eikös vaan? Vai laittaako sittenkään? Kun lapsen reviiri kasvaa, voi pihaleikkien lomassa lapsi altistua siis maailmanlaajuisen verkon antimille leikkikavereiden puhelinten kautta, vaikka lapsella ei omaa puhelinta olisi vielä vuosiin.

Lapsen oikeuksien päivän julistuksessa aikuisilla on vastuu suojella lasta häntä vahingoittavalta tiedolta.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Harmaa pantteri joulunäyttelyssä

Harmaa pantteri, akryyli 2014

Pepita piipahti Naivistit Iittalassa -joulunäyttelyn avajaisissa maanantaina. Joulunäyttely avautui kuudetta kertaa. Tämän vuoden herkkupalana näyttely tarjoaa helmiä Liisa ja Reijo Jorosen taidekokoelmasta, johon kuuluu kaikkiaan 1500 taideteosta. Naivistisen taiteen ystävälle tarjoutuukin hieno tilaisuus nähdä otos kokoelmasta, joka on rakkaudella koottu. Reijo Joronen korosti avajaispuheessaan, että pariskunta on hankkinut vain teoksia, joista molemmat ovat pitäneet. 

Tässä harraskuun kunniaksi Pepitan Harmaa pantteri -maalaus, joka löytyy joulunäyttelyn toisesta osuudesta, jossa nähdään tavalliseen tapaan naivistien tuoreimpia teoksia. Harmaa pantterihan on aktiivinen, harrastava vanhemman polven edustaja. Pepitan mielestä jokainen seniori voi olla oman elämänsä pantteri. Vaikka kesykin.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Jotain tähdellistä tekemistä


Tiistaina vietetään origamipäivää. Värikäs päivä Lastenkirjablogi esitteli hiljattain tuoreen origamikirjan. Origameille on omistettu myös kokonainen blogi. Pepita ei juurikaan ole vihkiytynyt paperintaittelun saloihin. Miehen Japanista tuomat origamipaperit ovat vielä kaapissa koskematta. Paperitöihin ei ole ehtinyt paperitöiltä. 

Mutta yksi on ylitse muiden. Neljästä paperisuikaleesta punottu tähti. Näitä tähtiä alkaa yleensä syntyä Pepitan hyppysistä harraskuun aikana, joskus lahjaksi, joskus omaan kuuseen tai lahjapakettien koristeeksi.

Pepita muistaa vielä sen koulutunnin, ehkä kuudennelta luokalta, kun koulussa opeteltiin näiden paperitähtien taittelua. Pepitan ilme oli ryppyinen ja suikaleet kädessä vielä ryppyisempiä. Suikaleet eivät menneet millään oikeaan asentoon. Teki mieli itkeä. Ihan kuin kurkkuun olisi tarttunut paperitähden muotoinen pala. Kotiin seurasi ohjepaperi, josta kovan harjoittelun jälkeen selvisi tähdentekemisen salaisuus. Onnistumisen jälkeen silmät tuikkivat kuin tähdet.

Nyt, kymmeniä ja kymmeniä tähtiä myöhemmin Pepitan teki mieli jakaa tämä tähtihetki. Tähdessä on jotain tähdellistä. Mitä jos sen iänikuisen joulukukan sijasta antaisikin ystävälle rasiallisen paperitähtiä?

Myönnetään, se vaatii harrasta puurtamista. Vai onko se sittenkin pysähtymistä?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Harraskuun hymynaama

Yksityiskohta tyttären ja äidin lammasteoksesta

Harraskuun kunniaksi Pepita ja 4-vuotias aloittivat uuden harrastuksen. Vanhempi-lapsi-kuvataideryhmä tuli mieleen, kun mies ja 6-vuotias aloittivat vanhempi-lapsi-sählyn. Eli nyt Pepita käy tyttären kanssa kerran viikossa tekemässä taidetta kansalaisopiston piirissä. Tavoitteena on saada tyttärelle tottumusta ryhmässä toimimisesta ja järjestää erityistä äiti-tytär-puuhailuaikaa. Sivutuotteena Pepita saa kokea, miltä tuntuu vaihteeksi istua kuvataideluokan oppilaan penkillä.

Jännittävää onkin pohtia, mitä vanhempi-lapsi-tiimi voi tarkoittaa. Onko se sitä, että jokin työ tehdään saumattomasti yhdessä? Vai että kumpikin tekee kiltisti omiaan? Vai tehdäänkö kahta työtä rinnakkain, toista tarvittaessa auttaen? Vai tekeekö vain lapsi taidetta ja aikuinen on tukena? Tai jos lapsi ei innostukaan tekemään, voi kai aikuisella olla lupa innostua hieman? Kai se voi olla mitä tahansa noista, tilanteen mukaan.

Opintokerrallamme 4-vuotias piirsi intensiivisesti tutkien hiilellä ja valkoliidulla. Seuraavan vesivärityön väripinnat hehkuivat, mutta sitten tuli stoppi. Vesivärin päälle tehdyt tussiviivat menivät 4-vuotiaan mielestä pilalle. Tarvittiin äiti, joka teki tussiviivojen päälle käskystä lampaan. Ja sitten äiti tarvitsi apua. Hiili-liitutyön esikuvana oli asetelma, jossa oli kipsipää ja hymiöilmapallo. Ja 4-vuotias teki hienon hymynaaman äidin palloon. Se on yksi alkaneen harraskuun ilonaiheista!


Kahdet kasvot äidin ja tyttären teoksessa

Harraskuussa Pepita kirjoittaa harrastamisesta, hartaasta asennoitumisesta johonkin.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Rakastavat suppilovahverot


Pepita meni metsään. Siis ei mokannut, vaan meni vihreään, hyvään paikkaan. Suppilovahveroita löytyi niin, että myssy oli otettava päästä. Ei kunnioituksesta, eikä lämmön vuoksi, vaan ihan siksi, että ämpärit olivat jo täynnä.

Sieniä puhdistaessaan Pepita huomasi lempisienissään uuden ominaisuuden. Jotkut sienistä olivat kasvaneet lemmekkäinä yhteen. Niillä oli kaksi jalkaa, mutta yhteinen lakki. Tietävätkö sienet jotain erityistä rakkaudesta? Ehkä hyvän parisuhteen salaisuuden? Yhteisen mietintämyssyn alta tehdään hyviä päätöksiä, eikö vaan?

Sienillä on kuitenkin vähän erilainen elämä kuin meillä ihmisillä. Ne eivät koskaan voi riisua hattuaan ja tuulettaa päätään.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Sadustuspönttö joka kotiin

Lasten löytämä satulinna voisi päätyä sadustuspönttöön. 

Tee nyt kotiisi Sadustuspönttö!

Siis mikä? Pepita on löytänyt asian, jolla ei ehkä ole nimeä. Ja koska juuri nyt Pepita haluaa puhua asiasta sen oikealla nimellä, oli sitten keksittävä asialle oikea nimi. Siis sadustus.

Satupäivän kunniaksi, Sinisen Keskitien haasteeseen vastaten Pepita peräänkuuluttaa satumaailman haalimista ja vaalimista. Sitä voisi kutsua sadustukseksi. Sadustusta ei tule sekoittaa sadutukseen. Sen sijaan sadustus voisi liittyä Anni Swanin Pikkupappilassa-kirjassa kuvailtuihin satusilmiin, jotka näkevät maailman "omalla ihanalla tavallaan".

Sadustus voisi olla sitä, että tunnistaa ja jakaa sadulle elintärkeitä elementtejä ja pitää niistä huolta. Naapurin tokaluokkalainen tyttö sadusti, kun hän ripotteli kanelia puiston puihin keijuja varten ja kertoi tietämyksensä myös muille lapsille. 4- ja 6-vuotias sadustivat löytäessään metsästä linnan ja toivat sen aarteena kotiin. Pepita sadustaa uskoessaan menninkäisiin, tonttuihin ja kiltteihin noitiin.

Sadustuspönttö voisi olla linnunpönttömäinen laatikko, joka vähitellen täyttyisi tavoista, joilla satu elää kodissa. Joillakin pönttöön päätyisi lista lempisaduista, joillakin vaikkapa valokuvia peikonkoloista, toisilla ehkä kokoelma prinsessojen hiuskiehkuroita tai ulkoa löydettyjä aarteita. Talletuksia voisi tehdä pöntön ulkoseinille kuin ilmoitustauluun. Salaisuudet voisi pujottaa pöntön reiästä sisään. Sisätila pitäisi tietenkin sisustaa sadulle suotuisaksi. Sadustuspönttö voisi toimia myös sadunkirjoittajan välineenä uusien satujen keksimiseen, eräänlaisena luovana muistikarttana. Ikärajaa pöntön käyttöönottoon ei ole.

Sadustava ihminen lukee, kertoo tai kuuntelee satuja eläytyen ja kerää talteen pienimmätkin sadunrippeet, ettei satu kuole. Eläähän se satu jotenkuten ruudullakin, mutta parhaiten satu hengittää aukaistun kirjan sivujen välissä tai kertojan keksiessä seuraavaa lausetta. Satua voi ruokkia leikillä, rohkealla heittäytymisellä, joutilaisuudella — ja saduilla.

Anni Swanin satusilmiin ja muihin kirjallisuussitaatteihin satumaailmasta voi tutustua vaikkapa Satukortistosta, joka on Helsingin Kallion kirjaston satuihin keskittynyt sivusto.

Sadun suojelua ei saa mokata. Otetaan tämä Satupäivä tosissaan.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Voiko galleriassa tehdä mokan?

Kaupungin pienin kivitalo, Vohvelikahvila.

Pepita tykkää laittaa maalauksiaan esille kahviloihin, joissa ihmiset käyvät muunkin kuin taiteen vuoksi. Pepita pelkää, että ihmiset pelkäävät gallerioita. Ehkä ihmiset luulevat tekevänsä galleriassa mokan, jos eivät ymmärrä tai osta. Vaikka eihän kumpikaan ole pakollista.

Lokakuuksi muutama Pepitan maalaus pääsi tamperelaisen, Ojakadulla sijaitsevan Vohvelikahvilan seinälle. Pepitan mielestä hyvä kahvila on olohuonemainen levähdyspaikka. Parhaimmillaan maalaukset voivat soluttautua osaksi kahvilan tunnelmaa ja sisustusta.

Joskus maalaukset voivat sattumalta päätyä kahvittelijan blogiinkin mokkavohvelin nauttimisen lomassa. Tässä Aamukahvilla-blogissa Pepitan maalauksia vilahtaa MUSTAVALKOISINA. Värisyttävää.

Mutta entä ne galleriat ja arat asiakkaat? Galleriarintamalla on odotettavissa ihmisläheisiä uudistuksia. Pepita luki 1.10. Helsingin Sanomista, että Helsingissä vietetään tänä vuonna loka-, marras- ja joulukuun ensimmäisinä keskiviikkoina Galleriakeskiviikkoa, jolloin tapahtumaan osallistuvat galleriat ovat pidempään auki ja rohkaisevat kävijöitä rentoutuneeseen oleiluun taiteen keskellä.

Helsingissä on tajuttu jotain tärkeää. Galleriat pyrkivät siis olohuoneiksi! Lehtijutussa kerrottiin, että tapahtuman järjestäjän tekemän Facebook-kyselyn mukaan asiakkaat toivovat gallerialta mm. kahvitarjoilua. Siis mokkaa galleriaan? Mokan teko galleriassa ei varmasti ole moka. Varmasti asiakkaat rentoutuvat kahvikupin äärellä!


maanantai 6. lokakuuta 2014

Miten Robin Hood ryösti Pepitan

6-vuotiaan piirtämä kiukkuhirviö

Mokakuu voi olla oppimisen aikaa. Pepitan mokakuu alkoi mokarykelmällä.

Oikeastaan ensimmäinen moka tapahtui jo viikkoja sitten.  Pepita lainasi kirjastosta dvd:n, sellaisen lapsille suunnatun version Robin Hoodista. Elokuva oli ei ollut kovinkaan ihmeellinen.

Sitten tapahtu toinen moka. Robin Hood katosi. Vain kuoret jäivät. Tunnollisena ihmisenä Pepita uusi kirjastolainaa kauhuissaan ja etsi, etsi ja etsi. Olo oli kuin Nottinghamin sheriffillä joka yritti löytää huppupäistä mestaripiileskelijää Sherwoodin metsistä. Lopulta etsintään osallistui koko perhe. Elokuvaa ei löytynyt. Eräpäivä tuli.

Sitten, hetken mielijohteesta Pepita sai omasta mielestään nerokkaan tuuman ja osti saman elokuvan nettihuutokaupasta alle vitosella. Miten huojentuneella mielellä Pepita soittikaan kirjastovirkailijalle, olihan uusi korvaava kappale jo postissa matkalla! Sitten Pepita sai tietää tehneensä taas mokan. Korvaava kappale ei kelpaa, tekijänoikeussyistä. Virkailija kertoi, että Pepitan pitäisi maksaa 20 euron korvaussumma. Hinta hiukan kirpaisi, mutta tottahan Pepita kirjailijana tekijänoikeuksia arvostaa.

Kun Pepita sitten lähti kirjastoon kaksikymppinen kukkarossa, oli yllätys suuri. Korvaussumma olikin oikeasti 40 euroa. Oliko kirjaston puhelimeen vastannut aiemmin satutäti?

Pepita maksoi 40 euroa kiltisti. Tekijänoikeudet ovatkin aika veijareita! Kirjaston kirjan kadotessa asiakas voi ostaa tilalle uuden, mutta dvd-tallenteiden kohdalla hajamielisen asiakkaan on maksettava summa, joka on moninkertainen tuotteen ostohintaan nähden. Tämä Robin Hood, johon Pepita sai tutustua, ei siis ollut mikään lainsuojaton.

"Minulla on sellainen olo, että kun nyt menen kotiin, elokuva löytyy varmasti!" sanoi Pepita virkailijalle maksamisen jälkeen. Virkailija totesi, että löytyneen kappaleen saisi sitten pitää itse. Se ei Pepitaa juurikaan lohduttanut, olihan hyllyssä jo se nettihuutokaupasta ostettu dvd ja sekin vailla käyttöä. Pepita meni kotiin tällä kertaa vain kirjoja kassissaan.

Voiko kaikkien mokien keskellä olla jossakin asiassa oikeassa? Mikä ihme tuolla hyllyn takana nököttää? Ai, sinnehän on maastoutunut 6-vuotiaan taannoin piirtämä kiukkuhirviökortti. Mutta mikäs sen takana kiiltelee? Robin Hood. Pepitan virkalijalle esittämästä ennustuksesta oli kulunut kolme tuntia. Kirjasto oli juuri mennyt kiinni.

Mitä opimme tästä? Älä lainaa kirjastosta dvd-tallenteita, ellet säilytä niitä kassakaapissa ja tarkasta niiden sijaintia tasaisin väliajoin. Mokan satuttua älä yritä olla luova. Korvaussumman maksamisen jälkeen älä enää katsele ympärillesi, älä ainakaan asian ollessa vielä tuoreessa muistissa.

Äläkä kerro asiasta blogissa, nolaat itsesi lopullisesti.

torstai 2. lokakuuta 2014

Miten hallita pyykkisirkusta?


Kuvan talo ei ole Pepitan kotitalo, vaan se osui silmiin taannoin Espanjassa. Mutta jos tuollaiset pyykeistä muodostuvat lippusiimat olisivat muotia Suomessakin, Pepitan ikkunoiden ulkopuolella voisi liehua pyykkisirkus.

Se sirkus ei kyllä ole hauska. Välillä tuntuu, että likapyykit ovat taikurin hatusta ketjussa nousevia silkkiliinoja. Niitä vaan tulee ja tulee.


Pepita on kyllä yrittänyt olla huolehtiva pyykkisirkustirehtööri. Muutama vuosi sitten tuli ostettua viisi uutta hyllyä eri paikkoihin, joiden tasoille hankittiin korit tai laatikot. Yksi  hyllyistä nimettiin pyykkitorniksi. Koska hylly on ihan siistin näköinen, sitä voi pitää tavallisessa huoneessa näkösällä, eikä sitä tarvitse ahtaa kylpyhuoneeseen. Neljään  koriin sullotaan eri lämpötiloissa pestäviä ja sävyiltään erilaisia pyykkejä. Laatikko on pesukoneen rummun kokoa, joten urakan ajankohta ja laajuus on helposti nähtävissä.

Olisipa vielä sellainen taikuri, joka taikoisi pyykit puhtaiksi, kuiviksi ja kaappeihin! Punaisen esiripun takana kylpyhuoneessa odottaa tämän sirkuksen pääareena, pesukone. Mitä onkaan esiäitien elämä ollut ennen sitä!

Paras hetki pyykkisirkustirehtöörillä on silloin, kun ilma on kaunis ja pyykit saa ripustaa ulos kuivumaan. Pepitan kodin vieressä, keskustan kupeessa on todellakin pyykeille omistettu kukkula, joka muistuttaa ajasta ennen kuivausrumpuja.

Tuulessa liehuvat vaatteet ovat liputuspäivä pyykkisirkuksen kunniaksi.

Mokakuu on alkanut. Mokakuussa tulee pohdintaa mokista, virheistä, puutteista. Pepita yrittää mokakuussa välttää yhden mokan, turhan valituksen.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Lapsi oravanpyörässä


Välillä sitä miettii, onko lasten hoitaminen kotona tähän asti, 4- ja 6-vuotiaiksi ollut oikea ratkaisu. Ovatko lapset päässeet tarpeeksi jyvälle, mistä maailmassa on kysymys? Onhan niillä sentään ollut kerho, viimeisen vuoden ajan yhdeksän tuntia viikossa.

Mutta sitten 4-vuotias kertoo, mitä todella tahtoisi. "Äiti, minä en halua mennä kerhoon, eskariin tai kouluun. Ne on mun töitä. Mä haluan olla työtön." Lapsi, jolle eskari ja koulu ovat vasta kaukaista tulevaisuutta, tahtoisi eroon myös yhdeksästä viikottaisesta kerhotunnista. Yhdeksän tuntia viikossa! Sama aika, minkä joku toinen lapsi saattaa olla päivässä päiväkodissa!

Yhtä asiaa tytär ei hoksannut. Sitä, että leikki on lapsen työtä. Tai niin sen ainakin pitäisi olla. Onko nykyään maailman oravanpyörään valmentautumisesta tullut lapsen työtä?

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Hammaskeiju, älä tule meille


 6-vuotiaalta lähti ensimmäinen hammas. Tasan viisi vuotta sen jälkeen, kun poika oli kävellyt ensimmäisen kerran pihan poikki. Sehän oli ihan vasta! Taas iski syyllisyys. Onko tähänastiset merkkipaalut tarpeeksi hyvin dokumentoituna, onko varmasti kerätty muistoja talteen?

Hampaanlähtö oli hyvin tunnepitoinen tapahtuma. Hammas ehti heilua pari vuorokautta. Kun se viimein oli irtoamassa, pojan hämmennys oli suuri, melkein kuin jollain synnyttävällä äidillä.

Jo edellisenä iltana poika oli vannonut, että hän ei hammastaan kyllä millekään hammaskeijulle anna. Vaikka keiju toisi kokonaisen säkillisen kultarahoja, hän haluaa pitää hampaansa muistona.

Nykynuorisoko siis materialisteja? Ehei.

Mutta poika on tainnut periä äidiltään keräilyvimman.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Liian hyviä kirpparilöytöjä


Pepita seikkaili tänään taas Tampereen peräkonttikirppiksellä ja katsastipa vielä Radiokirppiksenkin valikoimat. Mukaan tarttui väripaloja!

Peräkonttikirppiksellä vierähti kaksi tuntia. Suloisia posliininmaalauksen värikarttalautasia löytyi kaksi, 2 euron kappalehintaan. Toinen niistä pääsee piristämään Pepitan opetusluokkaa.

Vehreänvihreä japanilainen säästökukko maksoi 3 euroa. Kumitipu ei olisi maksanut mitään, mutta Pepita lunasti sen 20 sentillä kukon kaveriksi. Radiokirppiksen löytö oli 11  kumieläintä. Eläinpussi maksoi euron. Tiedättekö tunteen, kun kirpputorilta löytyy jotain liian halpaa? Siitä tulee melkein syyllinen olo. Mutta nythän onkin syyllisyyskuu.

Kirpputoriteemaa käsitteli tänään myös Pepitan kolumni, joka julkaistiin Tyykikylän Sanomissa. Tyykikylän Sanomat on uusi posiviista ajattelua levittävä ilmaisjakelulehti, joka jaetaan 45 000 talouteen Forssan seudulla.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Vuorotellen töissä ja kotona

Suojeleva kyltti espanjalaisesta eläintarhasta.

Pepita aloitti siis syyskuun alussa vuorotteluvapaan sijaisuuden. Konkariopettaja pääsi vapaalle, Pepita vuorostaan työnsyrjään kiinni.

Aluksi Pepita ajatteli, että työhönmenevä äiti tarvitsee ehdottomasti avukseen lasten päivähoitopalvelua. 4-vuotias ilmoitettiin päivähoitoon ja 6-vuotias esikouluun ja iltapäivähoitoon. Tuumasta ei kuitenkaan ryhdytty toimeen. Pohdinnan jälkeen idea vuorottelusta siirtyi myös kotielämään. Päivähoito- ja eskaripaikka peruttiin. Pidettiin kiinni vanhoista kerhopaikoista. Vuorottelu hoituu näin: Pepita hoitaa lapsia aamupäivän. Kerho iltapäivän. Mies illan. Ongelma on keskiviikko, jolloin kerhoa ei ole, mutta Pepitalla on töitä. Keskiviikkoon etsittiin lastenhoitaja kotiin.

Miksi syyskuu on syyllisyyskuu? Syyllisyydentunteita ponnahtelee esiin, kun omaa arkeaan avaa ulkopuolisille. Millainen perhe jättää lapsen ilman esikoulua?

Vaikkapa sellainen, jossa äiti haluaa nähdä poikaansa arkena enemmän kuin aamuherätyksen ja illan viimeisen puolituntisen. Eskari kun on aamupäivällä ja iltapäivähoidon tarve tulisi sinä vaiheessa, kun Pepitan pitäisi sännätä työpaikalleen 40 kilometrin päähän.

Päätökseen vaikutti se, että 6-vuotias on jo vuoden verran laskenut paremmin yhteen- ja vähennyslaskuja kuin Pepita ekaluokalla. Ja se, että kerhotädit lupasivat auliisti teettää esikoulutehtäviä kahden eskari-ikäisen pikkumiehen kanssa. Veljen vanavedessä myös 4-vuotias säästyy puolipäivähoidolta päiväkodissa.

Mieltä kalvaa kylläkin se, että poika ei pääse tutustumaan tuleviin luokkakavereihinsa esikoulun välityksellä, sillä kerho toimii aivan eri kaupunginosassa.

Pepita oppi viikonloppuna uuden sanan. Helikopteriäiti. Ylihuolehtiva äiti, joka pörrää lapsensa ympärillä. Taas uusi syyllisyyssyy. Ehkä Pepita on välillä vähän helikopteri. Ja mitä muuta? Jos pysytään liikkuvissa objekteissa, niin ainakaan Pepita ei ole uraohjus eikä mikään sähköjänis. Ja eläimistä puheenollen, ainakaan Pepita ei ole tiikeriäiti.

Jos pitäisi valita joku eläin, Pepita haluaisi olla seepraäiti. Ei se ole mikään vakiintunut termi, älkää turhaan googlettako. Uusimman tutkimuksen mukaan raidat suojelevat seepraa hyönteisiltä. Seepra on tavallaan siis kävelevä suojatie. Miten hienoa olisi, jos ihmislapsenkin voisi pukea noin helppoon suojavarustukseen ympäristön piikittelyitä vastaan!

Vielä kun kaikille, persoonallisia raitojaan kantaville lapsille saisi vakuutettua totuuden: "Olet ainutlaatuinen."




perjantai 29. elokuuta 2014

Kallioimartelua olohuoneessa


Pepita osti keväällä Ebba Masalinin kuvittaman opetustaulun. Leikkipuistomatkan varrella olevan kehyskaupan ikkunan kallioimarre naulitsi katseen joka ohituksella. Lopulta sisään oli pakko piipahtaa. Kyllä, taulu oli myynnissä. 40 euroa. Kaupat tuli. Taulua katsoessa Pepitalle tulee mieleen kallioimarteen juuren hiukan lakumainen maku, muistoja lapsuuden metsäreissuilta. Pepitan mielestä kallioimarre on kasveista kaikkein makein, siksi se oli saatava isona kuvana seinälle.

Opetustaulu etsi paikkaansa olohuoneessa koko kesän. Lopulta oli selvää, että vihertävä kirpputorisohva ja koulutaulu viihtyvät yhdessä. Parivaljakkoa yhdistää se sama ihana vihreä, jota Pepita ja sisko kutsuvat hobitinvihreäksi. Kallioimarre imartelee vihreää sohvaa ja saa sen hehkumaan.

Oli syytäkin saada taulu arvoiselleen paikalle. Tänään on tullut kuluneeksi 141 vuotta Masalinin syntymästä.

Kirpputorilöytöjä pullistelevat pikkuhyllyt eivät suostu olemaan täysin kurissa ja nuhteessa, vaikka vanhan koulutaulun viereensä saivatkin.

Ebba Masalinin yli sata vuotta kuvittamia Otavan julkaisemia kasvitauluja voidaan nykytekniikan ansiosta käyttää edelleen opetuksessa. Opetusviraston mediakeskus ja Helsingin kaupunginmuseo ovat koostaneet kasvitauluja kuvituksena käyttäen oppimateriaalikokonaisuuden nettiin, Soivan kasvion. Kasvio todellakin soi, tai ehkä pitäisi sanoa laulaa. Kokeilkaa!

Mustapohjaiset Masalinin kasvitaulut tuntuvat olevan nyt sisustajien suosiossa. Nostalgiannälkä selittänee osan suosiosta. Ja onhan tauluissa aivan erityinen sekoitus realismia ja surrealismia. Kasvit on kuvattu tarkasti, pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta jättimäisiksi suurennettuina ne tulevat epätodellisiksi. Nykypäivän  kuvatulvan äärellä Pepitaan vetoaa tarkoitusperiltään selkeä ja ajatukset luonnonhelmaan vievä kuva.

Erityisen hyvin opetustaulut sopivat Pepitan mielestä opettajien kotiin. Pepita ei kyllä kasvitaulustaan huolimatta opeta biologiaa, vaan taidetta. Ensi viikolla Pepita menee jälleen taidekasvattamaan lapsia, oltuaan kotiäitinä kuusi vuotta. Alkaako syyllisyyskuu? Ehkä. Kun on töissä, ei ole kotona. Ja kun on kotona, ei ole töissä. 

perjantai 22. elokuuta 2014

Pihakirpputori perinteeksi?


Pepita myi tarpeettomia tavaroitaan viime viikonloppuna pihakirppiksellä synnyinseudullaan vanhempiensa ja Rouva Huun kanssa. Ilahduttavaa oli, että kävijöitä riitti miltei katkeamattomana virtana kuuden tunnin ajan. Moni tavara löysi uuden kodin. Pepita istutti Otto-ilveksen ja Maki-apinan portille sisäänheittäjiksi. Pepita ompeli jättipehmot aikoinaan kirjamessuesiintymisiä varten omien kuvakirjojensa hahmojen mukaan.

Pihakirpputori oli osa suurempaa kirpputorikierrosta, jossa kokoavana voimana oli kunnan kulttuuritoimi. Idea oli lähtoisin Pepitan isältä, joka oli viime vuonna kiertänyt Marttilassa pihakirpulta toiselle numeroidun kartan avulla. Marttilassa tapahtumaa vietettiin tänä vuonna jo toistamiseen. Toivottavasti Pepitankin synnyinseudulle syntyy pihakirppuperinne.

Pepitan päivä kului tiiviisti myyntipuuhissa. Lähimmät muut myyntipaikat olivat kilometrien päässä. Muiden pihoilta Pepita ei siis voinut tällä kertaa löytöjä tehdä. Hamsterinvaistot istuvat Pepitassa kuitenkin syvällä. Isän varastosta löytynyt jugend-lampun aihio oli myynnissä sitkeästi loppuun asti, mutta jatkossa se siirtyy Pepitan kukka-amppeliksi.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Sulatin kellon veteläksi

Ylhäällä Makin makiikkaa -kirja, alempana Riimikissa kikattaa.

Ilokuun kunniaksi jotakin iloista, suorastaan kikatuttavaa.

Pepita on kirjoittanut ja kuvittanut runokirjan Makin makiikkaa (Lasten Keskus 2007). Kirjassa seikkailee kissamaki, joka on apina, ainakin puoliapina. Maki on kokeilija ja seikkailija, joka näkee ympärillään arjen ihmeitä, eräänlaista taikuutta siis. Kirjan aloitusrunossa maki haluaa kyseenalaistaa tavalliset normit, mittanauhan, kellon ja kartan.

Juuri tuo Makin makiikkaa -runo pääsi mukaan keväällä ilmestyneeseen kirjaan Riimikissa kikattaa, (Tammi 2013) jonka ovat koonneet sanataidekasvattajat Anna Anttonen ja Kati Inkala. Kirjassa on runoja yli 20 tekijältä, uusia ja vanhoja. Kirjailija Eppu Nuotio on kirjoittanut ihan uusia runoja juuri tätä kirjaa varten. Kirjan on kuvittanut Karoliina Pertamo. Erikoisuutena kirjassa on runojen leikkiohjeet, tarkoilla ikäsuosituksilla varustettuina. Esipuheessa tosin myönnetään, että runot ja leikit toimivat miltei minkäikäisen lapsen kanssa hyvänsä.

Tekijänkappaleen kolahdettua postilaatikkoon lapset pyysivät äitiä kokeilemaan kirjan runoleikkejä. Jumpaksihan se meni, myös aivojumpaksi. Runojen, omienkin, muistaminen ulkoa (samalla kun pitäisi muistaa leikkikoreografia) on Pepitalle jostain syystä todella vaikeaa. Mutta sylikkäin olo, hassuttelu ja pienet yllätyskeinutukset saivat kyllä kaikki kikattamaan.


Makin makiikkaa

Minähän tempun tekaisin
pistin sentit sekaisin.
Sulatin kellon veteläksi
muutin pohjoisen eteläksi. 


Kirjan leikkiehdotus runolle on seuraava: Koputa jalkoja lattiaan ja naputa varpaita yhteen. Vedä polvet syliisi. Kiepsahda lapsen kanssa selälleen ja sieltä takaisin istumaan. Pepita kokeili tätä lasten kanssa sylikkäin. Hyvinhän se toimi. Pepita sepitti leikkiohjeesta kotikäyttöönsä oman version saadakseen itselleen muistisääntöä runonlausuntaan. 4- ja 6-vuotias innostuivat nimittäin vaatimaan toistoja.

Näin Pepita selviää leikkihetkestä: Lapsi selin syliin, rummutetaan lapsen jaloilla lattiaa ensimmäisen rivin tahdissa. Sekoitetaan senttejä: heilutellaan lapsen jalkoja ristiin. Sulatellaan kelloa vatkaamalla hellästi lapsen jalkoja, kuin ne olisivat vetelät viisarit. Pohjoinen muuttuu hetkeksi eteläksi, kun keinahdetaan lapsi sylissä selälleen ja takaisin.

Riimikissa kikattaa toimii varmasti kotikäytön lisäksi erityisen hyvin monenlaisten vanhempi-lapsi-harrastusten virikkeenä. Nuottejakin on sen verran, että innokkaita käyttäjiä löytynee muskareistakin.

Pois suorituspaineet. Eihän kikatus tule leikkiohjeiden orjallisesta noudattamisesta vaan hyvästä vuorovaikutushetkestä. Ja toki kirjaa voi lukea myös tavanomaisen runo- ja lorukirjan tapaan, ilman leikkejä.

Vaan lapset kun pääsivät runoleikkien makuun, paluuta tavalliseen ei enää ole. Pepita ei voi lausua Makin makiikkaa -runoa enää ilman jumppaa.

Joskus on terveellistä sulattaa se kello, antautua leikkihetkeen, unohtaa kiireet. 

maanantai 11. elokuuta 2014

Seitsemän vuoden kriisi?

Yllätyspari, akryylimaalaus 2012

Pepita ja mies ovat olleet tänään naimisissa tasan seitsemän vuotta.

Pienenä Pepita seurasi telkkarista Napakymppi-ohjelmaa. Ohjelmassa oli tietokoneella iso rooli. Mikäli neiti tai herra X olivat samaa mieltä kumppanisuosikistaan tietokoneen kanssa, pääsi pariskunta matkalle kaukomaille. Pepitasta tuo oli kovin romanttista. Ajatella, tietokone tiesi, kuka on se oikea.

Pitihän sitä sitten isona itsekin kokeilla. Ei siis televisio-ohjelmaan menemistä, mutta kumppanin etsimistä tietokoneen avulla. Pepita teki profiilin nettitreffisivustolle. "En ole kevytkenkäinen, mutta askel ei paina.", aloitti Pepita kuvailunsa kahdeksan ja puoli vuotta sitten. Tietoverkon uumenista löytyi 175 kilometrin päästä mies, jota Pepita tuskin olisi koskaan muuten kohdannut. Vuoden päästä oli jo hääpäivä sovittu.

Pepita ei ole koskaan arkaillut kertoa ihmisille, miten sulho löytyi, vaikka ehkä joidenkin mielestä nettideittailu on noloa.

Myöhemmin Pepita maalasi Yllätyspari-maalauksen, jossa pingviini ja jääkarhu ovat menneet naimisiin. Eräänlainen napakymppipari, kumpikin eri navoilta kotoisin.

Napakymppi-ohjelmassa pariskunta pääsi siis parhaassa tapauksessa kaukomaille. Avioliitto on parhaassa tapauksessa eräänlainen loppuelämän mittainen kaukomatka, yleensä kylläkin kumpuilevassa maastossa.

Yleinen uskomus on, että avioliitossa on seitsemän vuoden tietämillä kriisi. Huolestuneena Pepita googletteli, onko asian laita todella niin. Iltalehden jutussa 12. 6. 2011 viitataan brittiselvitykseen, jossa yksi kriisi tulisi jo kolmen vuoden kohdalla. Pepita ei muista neljän vuoden takaisia tapahtumia, sillä puolivuotias vekkari herätti monta kertaa yössä.

Perinteistä kiinnostuneena Pepita otti selvää, mikä on seitsemännen hääpäivän nimitys. Villahäät. Ehkä siinä on resepti seitsemän vuoden kriisin ehkäisyyn. Ei mitään puolivillaista. Ihan tositarkoituksella tässä ollaan.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Voiko sydäntä pitää pullossa?

Tarjoiluehdotus Oliver Jeffersin kirjalle The heart and the bottle.

Reitti kirjaston kuvakirjahyllyjen ääreltä kohti lainauspistettä kulkee vieraskielisten kuvakirjojen ohitse. Kun suomenkielisiä helmiä ei ollut koppaan juuri kertynyt, Pepita tarttui englanninkielisiin. Tässä yhtenä iltana luettiin iltasatuna Oliver Jeffersin The heart and the bottle (HarperCollins Children´s Books 2010). Kirjassa pieni tyttö tutustuu innokkaana ja uteliaana maailmaan yhdessä aikuisen kanssa. Eräs tapahtuma saa kuitenkin tytön sullomaan sydämensä pullon suojaan ja pullon kaulaan roikkumaan. Eikä sen jälkeen mikään ole enää entisellään...

Pepita välttää juonipaljastuksia, sillä voi olla todellinen elämys. Lapset ihmettelivät kirjan äärellä, että ei kai sydäntä oikeasti voi laittaa pulloon ja silti jatkaa elämää. Niin, ei ehkä oikeasti. Mutta noin symbolina viesti tavoittaa ainakin aikuisen lukijan, jolle kirja on oivallinen lohtukirja.

Tekstiä oli sen verran vähän ja lauseet sen verran yksinkertaisia, että lapsille lennosta kääntäminen sujui Pepitalta takeltelematta. Toki oikea kääntäjä osaisi valita juuri ne oikeat sanat alkuperäistekstin sävyjen mukaan. Ilahduttavaa on kuitenkin laajentaa reviiriä uusille kirjanmetsästysalueille, ehkä nimenomaan kokeellisten, erityisen omaperäisten kirjojen toivossa.

Iltasadun äärellä lapset innostuivat juttelemaan kirjan kuvista, joissa on myös virkistäviä kollaasielementtejä. The heart and the bottle on hyvä esimerkki kirjasta, jossa on tarttumapintaa sekä aikuiselle että lapselle. Tämä kirja on hyvä kimmoke aikuisen ja lapsen  keskustelulle, arvuuttelulle, yhteiselle tarinoinnille. Ja ympyrä sulkeutuu, siitä vuorovaikutuksestahan tässä kirjassa juuri on kyse.

Australiassa 1977 syntyneestä Oliver Jeffersistä lisää tietoa hänen kotisivullaan.

perjantai 1. elokuuta 2014

Muistot teatteriksi

Koukkuniemen kesäteatterin ohjelmalehtinen,
ulkoasu: Ruut Luoto.Räsymatto kuvausrekvisiittaa.

Ilokuu on alkanut! Ilokuussa Pepita yrittää keskittyä iloa tuottaviin asioihin. Pepita saa usein iloa törmätessään taiteeseen. Kuluneella viikolla Pepita näki kaksi teatteriesitystä, joiden molempien teemana olivat muistot.

On elomme muistoja vain sai ensi-iltansa eilen. Se ei ole aivan tavallinen kesäteatteriesitys. Koukkuniemen Kalevala -hankkeessa tamperelaisen Koukkuniemen vanhainkodin asukkailta  kerättyjä lapsuus- ja nuoruusmuistoja on muokattu koskettavaksi, täysipainoiseksi esitykseksi, jonka on ohjannut 23-vuotias Meri-Maija Näykki. Muutkin tiimin jäsenet ovat nuoria lahjakkuuksia.

Esitysdramaturgiasta vastannut Iira Halttunen, 20,  kertoo käsiohjelmassa luomisprosessista näin: "---Jokaisen muisto on tärkeä, eikä sitä saa esittää väärässä valossa edes näyttämöllä. Toisaalta fiktio on myös paras suojaverho ihmiselle ja tämän muistoille. Sekin on tehnyt tämän esityksen tekemisestä kutkuttavaa ja mielenkiintoista alusta asti." 

Ihan konkreettinenkin suojaverho esityksestä löytyy. Räsymaton takana tapahtuu kaikki se, jota ei haluta esityksessä suoraan näyttää. Ja matoilla on myös muita rooleja, kuten esiintymisareenan pinta, piilopaikka, huutolaislapsi. Räsymatto toimiikin Pepitan mielestä loistavana materiaalina, onhan se varmasti kuulunut haastateltujen vanhusten elämään. Lisäksi räsymaton voi nähdä eräänlaisena muistojen kudelmana, joka esitys itsessäänkin on.

Sää salli ensi-illan ulkona. Näsijärven rannalla leppoisa tuuli yritti kuivata liikutuksen  kyyneleitä yleisössä. Lisätietoja hankkeesta löytyy hankkeen nettisivulta täältä.

Marja-Muusa Hämäläinen esittää Muistojen maalari -paperinukketeatteria.
Taustalla Anna-Liisa Hakkaraisen teoksia.

Alkuviikosta Pepita poikkesi Naivistit Varkaudessa -näyttelyssä. Näyttelyn teema on Iloa Itä-Suomeen. Vanhassa kauniissa puutalossa on esillä naivistisia teoksia 40 tekijältä. Pepitan maalaukset löytyvät yläkerrasta.

Pepitan perhe sai nähdä näyttelyn kuraattorin Marja-Muusa Hämäläisen esittämää paperinukketeatteria, jossa hän oli nivonut omat naivistiset maalauksensa mukaan esitykseen. Esityksen nimi oli Muistojen maalari. Taiteilija löytää tarinassa oman tapansa työskennellä muiden ihmisten muistojen ikuistajana. Pepitaa kiehtoi yksinkertaisesti ja toimivasti rakennetut kulissit ja nuket. Oivaltavana loppuyllätyksenä katsojat saivat valita oman muistojen helmen mukaansa.

Niin todellakin, muistot voivat olla räsymaton kuteita, mutta myös helmiä helminauhassa.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Unohtumaton Puutarha

Aini Vaarin Puutarha-kangasta (1960)

Pepita oli nuorena tyttönä koulun taksvärkkipäivänä puutarhatöissä. Puutarha oli aivan erityinen, luovan ihmisen puutarha.

Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pepita löysi kirpputorilta palasen juuri tuon puutarhan omistajan luovaa työtä. Siis palasen Aini Vaarin Finlaysonille suunnittelemaa vanhaa Puutarha-kangasta. Löytö lämmitti mieltä. Tilkun voisi kehystää seinälle muistoksi. Pepitalla on myös tätä suosikkikuosiaan pöytäliina, joka on uustuotantoa muutaman vuoden takaa. Liinaa kuuluu tietenkin pitää puutarhajuhlissa.

Tekstiilitaiteilija ja -suunnittelija Aini Vaari (s. 1934) suunnitteli Puutarhan vuonna 1960. Herttainen kuosi on siis jo 54-vuotias ja yhä se löytää uusia ystäviä. Aini Vaari on suunnitellut myös muita tunnettuja kuoseja kuten Coronna ja Taimi.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Apinoiden puheenvuoro


Pepita välttelee eläintarhoja. Espanjanmatkalla tuli tehtyä poikkeus, sillä matkaoppaassa oli vinkki eläintarhasta, jossa pidetään erityisesti loukkaantuneita eläimiä.

Mutta kuka tahansahan loukkaantuu viimeistään siinä vaiheessa kun joutuu vankeuteen, ihmisten töllisteltäväksi!

Tässä muutamia Pepitan ottamia kuvia apinoista, jotta eläintarhakäynnillä olisi ollut edes jokin oikeutus. Antaa apinoiden kertoa:






Tämä postaus kuului seinäkuuhun, sillä juuri seinällä on eläintarhassa suuri merkitys. Seinä erottaa meidät apinoista. Suostusiko kukaan meistä ihmisistä vaihtamaan puolta?

torstai 24. heinäkuuta 2014

Positiivinen asenne ratkaisee


Jokaisessa kunnon elämäntapablogissa on aina mietelauseita. Tee-se-itse-hengen mukaan Pepita yrittää kirjoittaa mietelauseet omasta päästään. Tässä yksi:

Kehu päivässä pitää ystävän lähellä. 

Ei tässä toki mitään mielistelyä tarkoiteta. Mutta jos huomaat, että tuoksuupa naapuri tänään ihanalta, onhan se hyvä kertoa. Joskus pienikin sana voi olla toiselle päivän pelastus.

Ehkä saat siltä naapuriltasi tuollaisen hymyn, joka on Positiivinen asenne -maalauksen kissalla. Maalaus on pikkiriikkinen, mutta positiivisella asenteella siihen mahtuu paljon.

Pepitaa pyydettiin tällä viikolla ottamaan osaa projektiin, jossa tarvitaan myönteistä ajattelua. Siitä enemmän syksymmällä, mutta olkoon tämä kissa positiivisen asenteen myyntitykki! 

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Hidas liukuhihna


Pepita ja mies pesivät eilen kaikki räsymatot mitä taloudesta löytyi. Kahdelta hengeltä urakkaan kului kolme tuntia.

Matonpesun voi ottaa jonkinlaisena raitaretriittinä. Matto kulkee pesun edetessä kuin hidas liukuhihna. Pesun aikan ehtii ihmetellä erilaisia kuteita ja väriyhdistelmiä. Vanhassa räsymatossa kiehtoo raitojen ja kuvioiden rikkaus. Jokainen on oma yksilönsä. Matto alkaa tuntua ystävältä,  jonka selkää on pesemässä.

Räsymaton raidat voivat myös innoittaa taiteilijoita. Taidemaalari Juhani Petäjäniemi ideoi toukokuussa Jyväskylään katutaideteoksen, jossa 120 metriä pitkä räsymatto maalattiin kadun pintaan. Uutinen maton maalaamisesta löytyy Ylen nettisivulta. Pepitalla ei ole tietoa, mitä matolle kuuluu nyt, kaksi kuukautta myöhemmin. Toivottavasti sitä ei ole pesty liian kovakouraisesti. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kuningaskalastaja on tullut!


Tuikkis Saapasjalan salongista toivoi kuningaskalastajan lentävän Pepitan lipastoon. Lintu löysi paikkansa smaragdinaukujan alapuolelta, yöpukulaatikon kohdalta. Seuraavaksi pitää etsiä oksa kirjosiepolle ja kuhankeittäjälle.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Silmänruokaa seuraajille


Väripalaa on ollut tarjolla 146 päivää. Juhlan kunniaksi Pepita liittää blogiin Lukijat-gadgetin, sillä seuraajia on ilmestynyt jo kaksi. Nuo kaksi eivät millään voi olla ainoat seuraajat, sillä parhaimmillaan Väripalaa on nautittu päivässä 136 kertaa ja välillä kävijöitä on ollut Kiinasta ja Pohjois-Amerikasta saakka.

Juhlan kunniaksi piti tietenkin leipoa kakku. Silmänruokakakku. Taikina on sekoitettu FaceMakerilla. Kakussa on kaksi kynttilää, yksi kummallekin lukijalle. Kynttilän liekit ovat tietenkin kuin lukijoiden ahnaat silmät.

Hei Väripalan ystävät, liittykää mukaan Väripalapöytään oikeassa sivupalkissa!

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Neljän seinän sisällä




Kiukuttelut, koskemattomat ruuat, kuumat otsat, kutittavat näpyt. Palaset alkavat loksahdella yhteen. Vesirokkopotilaita kaksi kappaletta, ikää 4 ja 6 vuotta. 

Seinäkuu voi tarkoittaa siis myös oleilua neljän seinän sisällä. 

(Nämä näppykuvat on tehty FaceMaker-palikoilla.) 

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Jalkapallosta taidetta


Tätä päivää on odotettu. Tänään se loppuu! Televisiossa ei taas vähään aikaan näytetä nurmikolla pallon perässä juoksentelevia setiä, jotka kampittavat, harhauttelevat ja purevat toisiaan.

Onhan peleissä jotain sykähdyttävääkin – tunteelliset halaukset, hikisten pelipaitojen vaihtoseremoniat ja ne joulu- ja pääsiäiskortit, joita tuomari jakelee huomiota kaipaaville pelaajille.

Sitä Pepita ei ymmärrä, miksi tuomari tuhlaa partavaahtoaan nurmelle pelaajien jalkojen juureen. Eikä sitä, miksi näissä kisailuissa loistavista näyttelijäsuorituksista annetaan lopulta vain yksi pysti, joka ei edes muistuta Oscar-patsasta.

Jotkut kai pitävät jalkapalloa taiteenakin. Ainakin jalkapallosta voi tehdä taidetta. Pronssipeliä seuratessaan Pepita ehti kehitellä FaceMaker-palikoilla notkean jalkapalloilijan.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Päivä vain ja lintu kerrallaan


Maalikuussa Pepita aloitteli lintulipastonsa maalailua. Punarinta ja sinitiainen ovat merkanneet ansiokkaasti paitalaatikkoa, mutta kovasti ne ovat odottaneet seuraa.

Vihdoin eilen illalla lipaston kylkeen lennähti uusi siivekäs. Vaan tämä olekaan ihan lähimetsästä. Smaragdinaukuja olkoon lipaston mystinen satulintu.

Lipastoprojekti on tavallaan keskeneräisyyden kiteytymä. Ennakkosuunnitelmaa ei ole, köynnökset voivat taipua uusiin suuntiin, lintuja tulee mihin ja milloin sattuu. Pepita yrittää harjoitella keskeneräisyyden sietämistä. Ja sitä, etteivät kaikki rönsyt millään pysy aina hyppysissä. Ja linnut, ne ovat vapaita, tulevat kun tahtovat.

Hei sinä, joka ehdit laittaa tähän ensimmäisen kommentin! Kerro, minkä linnun lennättäisit lipastoon seuraavaksi ja miksi. Palataan lipastoon neljännen linnun ilmestyttyä.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Arkikamppailun tulos!

Kukkahattutäti, akryyli, 2013

Arki alkaa olla tyrmätty. Vai onko? Vielä viimeinen luku.

KYMMENEN! Seinäkuun kunniaksi jotain seinälle laitettavaa. Joskus Pepita maalaa arjen piiloon. Kukkataulu vie ajatukset kauas arjesta, eikös vaan? Kauniita kukkia ja sitten... täti. Kukkahattutäti.

Wikipedian mukaan kukkahattutäti jakelee muille naiveja ja moralistisia neuvoja. Linkistä löytyy polkuja myös muihin kiinnostaviin Kukkahattutädin ilmenemismuotoihin.

Paluu arkeen siis. Kukkahattutätihän on oikea arjen riemuvoitto. Pepita tuntee ruusunpistoksen sydämessään. Onhan tässä tullut viljeltyä viime aikoina kokonaista yhdeksän naivia neuvoa. Ei arki oikeasti voi hävitä. Mutta sen kanssa on kuitenkin hauska kisailla ja mitellä voimiaan.

Julistetaan siis voittajaksi arkinen Kukkahattutäti. Hän nosti päätään ennen juuri ennen tyrmäystä ja Pepita ottaa aikalisän.

Kukkahattutäti ansaitsee enemmänkin huomiota. Ehkä hänelle voisi perustaa jopa oman palstan...