Pepita Ruutu tarjoilee väripalaa, josta saa voimaa kestää arjen harmautta. Välillä pitää olla väriä! Maistiaisia kodin sisustuksesta, naivistisesta taiteesta ja värikkäästä elämästä. Väripalalla saa leikkiä.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Kalevalan päivänä


Kalevalan päivä sai minut kaivamaan tämän kuvituskuvani esiin. Paikka sydämessä -kirja (WSOY 2007) on aikuisten kuvakirja, jossa nainen paikkaa sydäntään ja etsii omaa paikkaansa. Kirjassa hylätyt tai arkiset esineet muokataan nuoren naisen tunteiden tulkeiksi. Kuvituksessa on viitteitä taidehistoriaan. Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarua (1891) mukaillen maalasin tämän nykyneidon, joka alkuperäisen Ainon tavoin suhtautuu penseästi kosijaansa. Nykyneidon kosija on lätkässä, neito itse ei, siksi kirjassa kehotetaankin antamaan rukkaset. Lätkämiehen saamat rukkaset ovat paksunahkaiset jääkiekkohanskat.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Ylistys astiankuivauskaapille



Pitkäaikainen keittiöapulaisemme neiti Cylinda päätti irtisanoutua. 
Hän oli kyllä lakkoillut jo viime syksystä. Astiat olivat välillä todella huonosti pestyjä ja välillä hän unohti käyttää pesuainetta. Joskus hänellä tosin oli oikeia tarmonpuuska, silloin en meinannut saada häntä lopettamaan tiskaamista millään. Pistimme tuittuilut vanhuuden piikkiin. Neiti Cylinda oli kuitenkin ollut jo edellisten asukkaiden palveluksessa jo kymmenisen vuotta. Meille hän jaksoi työskennellä vielä kahdeksan vuoden ajan. 

Viime päivinä olemme miehemme kanssa tehneet neiti Cylindan hommat. Samalla on noussut uuteen arvoon astiankuivauskaappi. Astioita kaappiin nostellessani muistelin, että astiankuivauskaappia pidetään suomalaisena keksintönä. Ylen elävän arkiston nettisivulta löysin tiedon, että kaapin kehitti Työtehoseuran kotitalousosaston päällikkö Maiju Gebhard 1940-luvulla. Sivulta löytyy myös vanha video, jossa Gebhard esittelee, miten kaappi toimii. Käsin tiskatessani huomasin, miten nerokkaasti vesi ohjautuikaan puhtaista astioista takaisin tiskialtaaseen. En voi kuin ihmetellä, miksi kuulemma vain Italiassa ja Ruotsissa on otettu astiankuivauskaappeja keittiöiden kalustukseen. Onko tiskipöydälle avotelineeseen ladottuja astioita pidetty kodikkaina? Vai onko tiskaajan ja astioita kuivaavan apurin yhteistyö ollut niin herttaista, että siitä on tahdottu pitää kiinni?

Wikipediasta löydän tiedon, että Gebhard oli laskeskellut, että ennen pesukoneiden käyttöönottoa perheenemäntä käytti tiskaamiseen ja astioiden kuivaamiseen lähes 30 000 tuntia elämästään. Järkyttävää, vaikka laskukaavan perustana tuntuu olevan ehkä vähintään kymmenhenkisen perheen tiskit, taloudessa, jossa suurin osa perheestä syö kaikki ruuat kotona ja ateriat koostuvat kolmesta ruokalajista, jotka kaikki syödään eri lautasilta ja perheenisäntä ei koskaan auta yhtään. Lopetamme Cylindan tuuraamisen. Meille tulee töihin Asko, hänet kiinnitetään jo tällä viikolla.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Suurta urheutta?

Jean de Brunhoffin kuvitusta kirjasta 
Babarin lapsuus, WSOY 1958

Pepita Ruutu vietti lauantain tutustuen kahteen itselleen vieraampaan maailmaan, musiikkiin ja urheiluun. Mukana oli tukijoukkoina mies ja kaksi lasta. Ensimmäiseksi musiikkiosuus: kulttuurinnälkäisiä vanhempia lapsineen Tampereen yliopiston juhlasalissa kuulemassa Tampereen akateemisen sinfoniaorkesterin musiikkisatua Tarina Babarista, pienestä elefantista. Ilmoituksen mukaan esitys sopi 4-10-vuotiaille. Kyseessä on musiikkisatu, jonka Francis Poulent oli säveltänyt Jean de Brunhoffin kuvakirjojen pohjalta 1940-luvulla.  Käsiohjelmasta käy selville, että sävellys oli alunperin syntynyt niin, että eräs Poulentin sukulaistyttö oli halunnut vaihtelua musiikkiin ja työntänyt sedän nuottitelineelle Babar-kirjan. Poulent luki tarinan tytölle ja soitti väliin keksimäänsä musiikkia. Viiden vuoden kuluttua hän kirjoitti musiikin muistiin ja 1960-luvulla musiikkisatu sovitettiin sinfoniaorkesterille.

Musiikkisadun alkuperäiset elementit olivat siis lausunta, kuvakirjan kuvat ja kohtauksiin liittyvä musiikki. Ne kaikki tavoittivat myös lauantain yleisön. Nykyteknologian voimin kirjan kuvitusaukeamia näytettiin komeasti valkokankaalla. Aluksi esiteltiin orkesterin soittimet, joka teki hyvää varsinkin Pepita Ruudun yleissivistykselle. Nyt Pepita erottaa toisistaan kontrabasson ja sellon, eikä enää sekoita tuubaa ja trumpettia toisiinsa.  Vahva musiikki, söpöstelemättömät kuvat ja Pikku Kakkosen tädin (Veera Degerholmin) kerronta tekevät 4-vuotiaaseen tyttäreen vaikutuksen. Kertomuksen alussa tytär päätti, että äiti on äitinorsu  ja hän itse on pikkuinen Babar. Seuraavassa kohtauksessa äitinorsu ammutaan. 4-vuotias peittää päänsä äitinsä syliin, mutta sitten hän ei enää kestä. Salissa on muutaman sekunnin hiljainen hetki, jonka rikkoo 4-vuotiaan sydäntäriipaiseva nyyhkäisy. Päät kääntyvät – kuka ei ollut tarpeeksi urhea?

Illalla näimme TV-ruudusta jääkiekkoilija Teemu Selänteen uran päätöksen, joka johti olympiapronssimitaliin. Kyyneliään pyyhkivää Teemu Selännettä haastatellaan televisiossa. Ajoittaista urheiluallergiaa poteva Pepita Ruutukin on leiriytynyt ruudun ääreen liikuttuneena. Riemukkaaseen peliin hetki sitten eläytynyt 5-vuotias poika katsoo Selännettä ja ihmettelee, miksi tuo itkee. Selitämme, että ilosta se itkee ja toisaalta haikeudesta, kun ura loppuu. Selänne toteaa, että oli kyllä luvannut olla itkemättä haastattelussa. Miksi – pitääkö urheilijan taistella urheasti myös kyyneliä vastaan? Nukkumaan mennessä 5-vuotiaalta tulee itku. Sanoo itkevänsä ilosta – mutta kohta ei enää oikein tiedä, miksi. 

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Onnea kaikki tuulikit!


Tuulikin päivän kunniaksi tuuletan hieman Tuutikki-nukkeani, joka asustelee tavallisesti pienessä vitriinilaatikossa olohuoneemme seinällä. Tänään ojensin Tuutikille merihenkisen nimipäiväruusun. 

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917-2009) oli Tove Janssonin pitkäaikainen elämänkumppani ja muumikirjojen Tuutikki-hahmon esikuva. Tuutikki on Taikatalvi-kirjan keskeinen hahmo, joka ei nuku talviunta, vaan asuu uimahuoneessa kahdeksan näkymättömän päästäisen kanssa. Tuutikki-nukkeni on Atelier Faunin valmistama. Peikkotehtaan perustivat 1950-luvulla Helena ja Martti Kuuskoski, jossa tehtiin faunipeikkojen ohella ensimmäiset muumifiguurit. Nämä, omasta mielestäni ainoat oikeat muumifanituotteet on tehty puusta, nahasta ja Marimekon kankaista. Atelier Fauni toimi 1970-luvulle asti. Turun Sanomien artikkelissa (12.11.2005) Wenzel Hagelstam kertoo, miten tehtaalta tulleet muumifiguurit myytiin aikoinaan useiden viikkojen ajan loppuun Stockmannilla ennenkuin ne ehtivät edes hyllyyn. Buumihan muistuttaa nykypäivän muumimukikeräilijöiden vimmaa erikoismukien myyntipäivinä! Myös Atelier Faunin figuurit ovat nousseet nykykeräilijöiden suosikeiksi. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea uutta Tove Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuosi tuo keräilijöiden haaviin. 

Haaveni olisi luoda Tuutikki-nukelleni viihtyisämmät asuinolosuhteet. Kunhan löydän sopivan laatikonrungon, hän pääsee enemmän uimahuonetta muistuttavaan ympäristöön. Sinne mahtuu varmaan myös ne kahdeksan päästäistä.  

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Julkisivu



Tervetuloa! On väripala-aika! Vilkaistaan näin uuden blogin kynnyksellä ovikoristetta, joka on tavallaan kodin käyntikortti. Ennen vanhaan kodin ovella saattoi olla vaikkapa hevosenkenkä onnea tuomassa. Me nykyihmiset kai ripustamme oveen koristeen yleensä toivottaaksemme vieraan tervetulleeksi. Persoonalliset ovikoristeet voivat antaa myös esimakua siitä, millaista väkeä sisällä asuu – tai ainakin millaista julkisivua halutaan näyttää, kirjaimellisestikin.

Kymmenisen vuotta sitten ripustin kerrostaloyksiöni oveen pienen puutarhatontun. Juuri sellaisen suloisen punalakkisen, joka lähti kiertämään maailmaa Amélie-elokuvassa. Ihmetys oli suuri, kun eräänä päivänä tonttu oli kadonnut. Aloin tietenkin odottaa tontulta postikorttia. Varmuuden vuoksi ripustin tontun paikalle etsintäkuulutuksen, johon liitin villin lännen malliin kuvan kadonneesta. Yhtenä päivänä seinänaapurini toi tiedon karkulaisen kohtalosta. Naapuri oli lakaissut tontun sirpaleet oveni edustalta. Ehkä tontun punainen lanka oli katkennut.

Nykyään ovemme ulkopuolella on tietenkin VÄRIPALOJA. Lasten vahaliitulaatikkoon kertyi värikkäitä hukkapätkiä, katkenneita, lukuisia piirustuksia nähneitä liitupipanoita. En millään pystynyt heittämään niitä roskiin. Väkersin liidunpätkiin viiltoja, joihin ohut rautalanka upposi. Sitten kieritin liituketjun kranssirungon ympärille. Koriste vaati vielä jotakin katseenvangitsijaa. Eräs vanha lelubambi oli katkaissut jalkansa ja tarvitsi uuden tehtävän. Kiinnitin bambin sisäänheittäjäksi koristeen päälle.

Tämä on elämäni ensimmäinen blogimerkintä. Blogi-sana on asettunut mukavasti kieleemme, mutta itse pidän sanoilla leikkimisestä. Miksi voisi kutsua blogia, jossa kaikki on aina täydellistä? Julkisivuksi. Entä mikä on sellainen blogi, joka vain vähän värittää arkea? Väripala.