Pepita Ruutu tarjoilee väripalaa, josta saa voimaa kestää arjen harmautta. Välillä pitää olla väriä! Maistiaisia kodin sisustuksesta, naivistisesta taiteesta ja värikkäästä elämästä. Väripalalla saa leikkiä.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Väritys on hauska harrastus


Pepita osallistui syyskuussa tiedonjanoisena Reggio Emilia -pedagogiikkaan keskittyvään seminaariin Hämeenlinnassa. Päässä on risteillyt ajatuksia lapsen luovuudesta ja ilmaisua tukevista leikeistä. Ja leikillähän on vaikutusta oppimiseen, sanottiin Helsingin Sanomissa 27.9.2014.

Joskus leikit jäävät pahasti kesken, kun pitää lähteä asioille kaupungille. Vai jäävätkö? Ehkä lapsen aivot ovat niin hyvin leikeissä kehittyneet, että hän keksii keinon, miten leikin saa mukaan. 4-vuotias tiikeri tuunasi kerran syyskuussa housunsa raitakuosiin ja hyppäsi sitten autoon. Kaupungilla astelevan tiikerin pitää kai olla erityisen raidallinen. Välikausi voi olla värikausi.

Lapsethan maalaavat itseään paljon. Siis niitä suloisia, värikkäitä omakuvia! Pepitan tytärkin maalasi itsensä. Hän vietti kerrankin hiljaisen, tehokkaan vartin lastenhuoneessa itsekseen. Näette tässä vain osan tästä omaleimaisesta punaisen kauden teoksesta:


Teoksen nimeksi olisi sopinut "Puolialaston laskeutuu portaita" tai "Punainen minuutti". Ihme ja kumma, vanhemmat eivät nähneet punaista, vaan huusivat yhtäaikaa: "Kamera!" Ja punaisen minuutin jälkeen tyttö oli suihkussa ja jälleen oma itsensä. Vain tukkaan, jossa pullopeiteväriä oli ollut shampoomaisesti ympäriinsä, jäi pariksi päiväksi haalea punainen häivähdys. Lastenhuoneen lattiasta, matosta, pöydästä, patjasta ja täkistä väri lähti helposti.

Selityskin löytyi. 4-vuotias oli halunnut painaa jalkansa kuvan paperille. Ja siitä se idea sitten lähti. Todistusaineistoakin löytyi. Tuo ensimmäinen, varovainen jalanjälki löytyi siivotessa piirustuspöydän alta.

Loppupäätelmänä on, että 4-vuotias tarvitsee vartalomaalisetin. Ja aikuisen vierelle maalaushetkeen. Virhe ei koskaan saa olla se, että on liikaa väriä. Virhe voi olla siinä, että silloin on liikaa väliä.

Harraskuu päättyy. Huomenna alkaa Touhukuu. Tervetuloa touhuilemaan joulun tunnelmissa!

torstai 20. marraskuuta 2014

Äly hoi, vanhemmat!

Tänään vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Teemana on tänä vuonna lapsen oikeus leikkiin ja harrastamiseen.

Pepita on viime aikoina ollut huolissaan lapsista ja älypuhelimista. Yhä pienemmillä on omat älypuhelimet, ehkä peliharrastuksen vuoksi. Älypuhelin saattaa tuoda mukanaan pääsyn nettiin ja pahimmillaan ihan mille sivustoille vaan. Kyllähän kaikki vanhemmat ne aikuisviihde-estot laittaa päälle, eikös vaan? Vai laittaako sittenkään? Kun lapsen reviiri kasvaa, voi pihaleikkien lomassa lapsi altistua siis maailmanlaajuisen verkon antimille leikkikavereiden puhelinten kautta, vaikka lapsella ei omaa puhelinta olisi vielä vuosiin.

Lapsen oikeuksien päivän julistuksessa aikuisilla on vastuu suojella lasta häntä vahingoittavalta tiedolta.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Harmaa pantteri joulunäyttelyssä

Harmaa pantteri, akryyli 2014

Pepita piipahti Naivistit Iittalassa -joulunäyttelyn avajaisissa maanantaina. Joulunäyttely avautui kuudetta kertaa. Tämän vuoden herkkupalana näyttely tarjoaa helmiä Liisa ja Reijo Jorosen taidekokoelmasta, johon kuuluu kaikkiaan 1500 taideteosta. Naivistisen taiteen ystävälle tarjoutuukin hieno tilaisuus nähdä otos kokoelmasta, joka on rakkaudella koottu. Reijo Joronen korosti avajaispuheessaan, että pariskunta on hankkinut vain teoksia, joista molemmat ovat pitäneet. 

Tässä harraskuun kunniaksi Pepitan Harmaa pantteri -maalaus, joka löytyy joulunäyttelyn toisesta osuudesta, jossa nähdään tavalliseen tapaan naivistien tuoreimpia teoksia. Harmaa pantterihan on aktiivinen, harrastava vanhemman polven edustaja. Pepitan mielestä jokainen seniori voi olla oman elämänsä pantteri. Vaikka kesykin.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Jotain tähdellistä tekemistä


Tiistaina vietetään origamipäivää. Värikäs päivä Lastenkirjablogi esitteli hiljattain tuoreen origamikirjan. Origameille on omistettu myös kokonainen blogi. Pepita ei juurikaan ole vihkiytynyt paperintaittelun saloihin. Miehen Japanista tuomat origamipaperit ovat vielä kaapissa koskematta. Paperitöihin ei ole ehtinyt paperitöiltä. 

Mutta yksi on ylitse muiden. Neljästä paperisuikaleesta punottu tähti. Näitä tähtiä alkaa yleensä syntyä Pepitan hyppysistä harraskuun aikana, joskus lahjaksi, joskus omaan kuuseen tai lahjapakettien koristeeksi.

Pepita muistaa vielä sen koulutunnin, ehkä kuudennelta luokalta, kun koulussa opeteltiin näiden paperitähtien taittelua. Pepitan ilme oli ryppyinen ja suikaleet kädessä vielä ryppyisempiä. Suikaleet eivät menneet millään oikeaan asentoon. Teki mieli itkeä. Ihan kuin kurkkuun olisi tarttunut paperitähden muotoinen pala. Kotiin seurasi ohjepaperi, josta kovan harjoittelun jälkeen selvisi tähdentekemisen salaisuus. Onnistumisen jälkeen silmät tuikkivat kuin tähdet.

Nyt, kymmeniä ja kymmeniä tähtiä myöhemmin Pepitan teki mieli jakaa tämä tähtihetki. Tähdessä on jotain tähdellistä. Mitä jos sen iänikuisen joulukukan sijasta antaisikin ystävälle rasiallisen paperitähtiä?

Myönnetään, se vaatii harrasta puurtamista. Vai onko se sittenkin pysähtymistä?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Harraskuun hymynaama

Yksityiskohta tyttären ja äidin lammasteoksesta

Harraskuun kunniaksi Pepita ja 4-vuotias aloittivat uuden harrastuksen. Vanhempi-lapsi-kuvataideryhmä tuli mieleen, kun mies ja 6-vuotias aloittivat vanhempi-lapsi-sählyn. Eli nyt Pepita käy tyttären kanssa kerran viikossa tekemässä taidetta kansalaisopiston piirissä. Tavoitteena on saada tyttärelle tottumusta ryhmässä toimimisesta ja järjestää erityistä äiti-tytär-puuhailuaikaa. Sivutuotteena Pepita saa kokea, miltä tuntuu vaihteeksi istua kuvataideluokan oppilaan penkillä.

Jännittävää onkin pohtia, mitä vanhempi-lapsi-tiimi voi tarkoittaa. Onko se sitä, että jokin työ tehdään saumattomasti yhdessä? Vai että kumpikin tekee kiltisti omiaan? Vai tehdäänkö kahta työtä rinnakkain, toista tarvittaessa auttaen? Vai tekeekö vain lapsi taidetta ja aikuinen on tukena? Tai jos lapsi ei innostukaan tekemään, voi kai aikuisella olla lupa innostua hieman? Kai se voi olla mitä tahansa noista, tilanteen mukaan.

Opintokerrallamme 4-vuotias piirsi intensiivisesti tutkien hiilellä ja valkoliidulla. Seuraavan vesivärityön väripinnat hehkuivat, mutta sitten tuli stoppi. Vesivärin päälle tehdyt tussiviivat menivät 4-vuotiaan mielestä pilalle. Tarvittiin äiti, joka teki tussiviivojen päälle käskystä lampaan. Ja sitten äiti tarvitsi apua. Hiili-liitutyön esikuvana oli asetelma, jossa oli kipsipää ja hymiöilmapallo. Ja 4-vuotias teki hienon hymynaaman äidin palloon. Se on yksi alkaneen harraskuun ilonaiheista!


Kahdet kasvot äidin ja tyttären teoksessa

Harraskuussa Pepita kirjoittaa harrastamisesta, hartaasta asennoitumisesta johonkin.